Japanista Suomeen

Heei! Pitkästä aikaa tulin moikkaamaan teitä tänne blogin puolelle.
Suunnittelin, että Suomeen paluun jälkeen olisin tehnyt postauksen siitä paljon mainostetusta "paluushokista", mutta... Sellaista ei oikein tullut. Ei mulle mennessäkään iskenyt kummoistakaan kulttuurishokkia, ja Suomeen paluusta selvisin ilman sen suurempia henkisiä kamppailuita. Ehkä mä vain olen helposti sopeutuvainen ihminen.

Tai no, silloin palatessa tuntui kyllä vähän kuin olisi tullut keskelle aavekaupunkia - ihan kuin missään ei olisi ollut mitään tai ketään. Ostoskeskusten käytävillä ei tarvinnut väistellä ihmiiä, ja taloissa harvoin oli enempää kuin viisi kerrosta. Kun lähti keskustaan niin oli omituista, kuinka siellä aina törmäsi vähintäänkin johonkin puolituttuun. Se oli oikeastaan melko ahdistavaa.
Tokion kaltaisessa suurkaupungissa ja sen vilinässä parasta oli juuri se tietynlainen anonyymiys. Ulos lähtiessä ei tarvinnut miettiä, että mitä jos törmää johonkin tuttuun, koska mahdollisuus oli häviävän pieni. Oli tavallaan aika vapauttavaa hukuttautua siihen tuntemattomien ihmisten massaan.

Suomeen palatessa pari ekaa viikkoa meni myös kieleen totuttelussa. Japanissa multa oli usein saattanut lipsahtaa keskusteluun suomeksi "joojoo" tai "niin", mutta takaisin tullessa asiat oli toisin päin. Suomen kielisen puheen tuottaminen ja muotoileminen tuntui jotenkin tosi kömpelöltä, ja välillä japanilaisia pikkusanoja livahti sinne tänne. Se meni onneksi nopeasti ohi ja tavallaan harmikin, että se japanilainen nuotti on nyt täysin kadonnut puheesta.
(Aloitin tosin juuri espanjan kolmoskurssin opiskelun ja sanat tulevat siellä koko ajan päähäni japaniksi. Myös enkussa oli hankaluuksia muistaa perussanoja kuten "yliopisto" kun pää ehdotti vain japaninkielistä "daigaku" sanaa.)

Vaikka mulla alussa olikin ikävä Japania, niin nopeasti mä tänne kotiuduin. Mä rakastan Suomea ja sitä miten mutkatonta elämä on täällä. Mä rakastan sitä kuinka ihmiset sanoo asiansa suoraan, ja kuinka jokaista liikettä ja sanaa ei tarvitse miettiä. Ei tarvitse murehtia kohteliaisuussäännöistä ja siitä, tekeekö jotain väärin. Kouluun voi laittaa juuri sellaiset vaatteet, meikit ja hiukset kuin itse haluaa, eikä myöhästyminenkään ole maailmanloppu.
Mä rakastan sitä kuinka mä voin tulla ja mennä vapaasti, viettää vaikka viikonlopun jonkun luona ilman, että siitä tarvitsee sopia kummankin perheen kanssa viikkoja etukäteen. Mä rakastan sitä, kuinka mä voin pyytää kaveria mun kanssa pitsalle keskellä yötä. Ja sitä kuinka lauantai-aamuna ei tarvitse herätä kouluun.
Mä rakastan koulua ja opiskeluakin. Opettajat on mielenkiintoisia ja opetustavat monipuolisiä - meillä on luokissa jopa älytaulut, halleluja! Ja kurssit saa valita itse, siitäkin tykkään.

Mutta voi jestas mä vihaan sitä, kuinka suomalaiset roskaavat ja heittävät ruokaa pois! Ja sitä kuinka törkeitä me osataan välillä olla. Ja varmasti muitakin asioita vihaan - kuten suomalaisten kännykkäriippuvuutta (johon syylistyn itsekin)-, mutta annetaan niiden nyt olla. Kaikenkaikkiaan olen enemmän kuin tyytyväinen olooni täällä.

Tuli muuten mieleen mitä yksi japanilainen Suomeen useita kertoja matkannut rouva sanoi, kun kysyin häneltä mikä häntä Suomessa kiehtoo. Hän vastasi pitävänsä siitä, "kuinka Suomessa ei oikestaan ole mitään."
Tällä hän tarkoitti lähinnä harvaa asutusta ja koskematonta luontoa. Sitä, ettei oikeastaan ole suurkaupunkeja tai isoja nähtävyyksiä.
Meillä on rauhallista, hiljaista metsää ja laakeita peltoja. Talven maaginen pimeys ja märkää räntää. Kaunis avara taivas, järviä ja juhannusauriko. Ei mitään, mutta kuitenkin ihan kaikki.