Karaoke-neitsyys menetetty

Kuvien otto on jäänyt vähäiseksi, joten niitä ei tähän hätään hirveästi ole sorry.
Kuten otsikko kertoo niin pääsin vihdoin kokemaan kämyisen karaokeboksin, joka varmaan lähes tulkoon jokaisen nuoren Japanin matkaajan must kohteiden listalta löytyy. Oon ystävystynyt samaisessa kerrostalossa (samassa kerroksessa) asuvan lukion ykkösvuotisen Yukan kanssa - törmätään näes useasti aamuisin samaa matkaa juna-asemalle mentäessä. Ja viikonlopun koittaessa päätettiin suunnata laulamaan kurkkumme kipeiksi. Mietin ensin hieman, että mitähän tästä tulee, voi tulla awkwardia ja jaksetaanko me laulaa kahdestaan se 9 tuntia, mikä Yukan suunnitelmissa oli.

No jaksettiinhan me. Karaoke boksiin astumista voisi verrata aikakoneeseen. Astuttiin sisään kello 11 aamupäivällä, lurautettiin pari biisiä ja hups vain ulkona on pimeää ja kännykän näytöllä lukee 20:00. Tuli laulettua läpi Rihannat, Beatlesit, Korealaiset pop biisit, lapsuuden animetunnarit ja j-draamojen avaus kappaleet. Hintaa lystille kertyi vaivaiset alle 10e per nokka, mihin sisältyi rajaton kaakaon, teen, mehujen ja muiden litkujen kittaaminen. Ei se mikään luksus mesta ollut ja naapurihuoneiden kova meno kuului seinistä läpi (joku jätkä lauloi  muuten tunteella Digimonia<3), mutta ehdottomasti uudestaan!! Vaikka heti!

Pyykkejä.

Koulussa mennään samaa rataa; kahden viikon päästä viimeiset kokeet ennen kesälomaa - ja mulla loppuu Japanin tunnit kokonaan tällä viikolla, mistä olen oikeasti surullinen koska oon tosi kiintynyt mun opettajiin ;___;. Itsenäisen opiskelun tunneilla oon viihdyttänyt itseäni kaikenlaisten kirjojen lukemisella enkuksi - tällä hetkellä menossa Phanthom of the Opera ja joku Japanin muinaisia jehujaa ja merkkihenkilöitä kertaava kuvitettu pokkari. Syksyn luokkaretken suunnittelu ja urheilufestivaalissa esitettävän baletin harjoittelu käy myös kiivaasti.
Kun muutama viikko sitten aloitettiin liikkatunneilla ton tanssin harjoittelu niin luokassa piti olla kaksi liikunnaopettajaa; yksi ohjeistamassa kaikkia muita ja yksi ohjeistamassa mua. (Mm, näyttämällä missä on vasen ja oikea ja muuta vastaavaa mun aivoille liian vaativaa settiä.) Pikkuhiljaa ope alkoi päivittelemään "mikäs tänään on kun Katariina-san ei pahemmin mokaillut" tms. Ja nyt voin onnellisesti sanoa olevani perus keskitasoa ton tanssin suhteen.

Askarteluklubin ompelutöitä

Ainiin ja mainittakoon, että lopetin sulkapallon. Syitä löytyi muutama. Ensinnäkin mulla ei pahemmin klikannut niiden ihmisten kanssa. Toiseksi, oli se vähän tylsää olla aina tekemässä samaa juttua 12-vuotiaiden kanssa. Kolmanneksi, taideklubissa oli hauskempaa ja myönsin itselleni, etten ehkä sittenkään ole sitä joukkueliikuntaan sopivaa tyyppiä.

Viime aikojen popitusbiisi:

Hämmästyttää kummastuttaa, välillä vituttaa ja naurattaa

Helloo!

Tässä välissä onkin kerennyt vierehtämään useampia hyviä, sekä huonoja päiviä. Retki luokkalaisten kanssa Disneylandiin viime kuukauden lopulla oli ehdottomasti yksi parhaista - ja väsyttävimmistä – päivistä sitten Tokioon tulon. 

Kaikki ns ”hurjat” laitteet tosin oli mulle ihan nössöjä, vaikka muut kiljuikin naama punaisena. Ei mennyt pää alaspäin missään kohtaa eikä edes tukka putkelle. Yhtä kaikki se fiilis kun kello oli tainnut ohittaa yhdeksän, ulkona oli pimeää ja Disneyland valaistu joka puolelta, ja me (alunperin 18, mutta päivän mittaan 21 hengen joukoksi kasvanut porukka) ahtauduttiin viimeistä kertaa vuoristoradan vaunuun ja naurettiin ja huudettiin ja tuuli puski naamalle, jäi lämpimästi mieleen. Itseasiassa oltiin täytetty se vaunu kokonaan lukuunottamatta kahta etummaista paikkaa, jossa oli istunut kaksi Japanilaista muijaa. Nämä leidit sitten tosi kypsästi olivat mm. heittäneet vettä takana istuvien päälle ja näyttäneet peukkua alaspäin kun me oltiin pidetty meteliä.

Sitten välissä oli pari koti-ikävässä ja teiniangstissa ryvettyä päivää, eikä auttanut yhtään se, että useampi

vituttava asia sattui samaan aikaan. Osa ihan pieniä juttuja, osa isompia, osa ehkä vaan mun pään sisällä kuviteltuja, mutta yhtä kaikki suurin osa on nyt saatu selvitettyä.

Voisinpa itseasiassa jakaa teidänkin kanssa pari, koska tuntuu, että blogin puolella oon päätynyt puhumaan vain niistä ruusuisista asioista. Lähinnä kai siksi, että oon perus luonteeltani melko positiivinen tyyppi, joka mieluusti vaan jättää negatiiviset jutut huomiotta ja keskittyy hyviin. (=työntää kaikki luurangot ja kähmät sängyn alle kunnes ne tursuaa kerralla ulos.)

Ensinnäkin, joidenkin ihmisten käytös tuppaa toisinaan tulemaan ulos korvista. Musta on ihan hauskaa, että porukka on eloisaa ja lapsenmielistä. On kivaa, että jaksetaan nauraa pienille asioille ja näin. Mutta se kun enkun tunnin paras vitsi jota toistellaan putkeen on ”Are you a smoker?” tai ”I don't take a bath” ja räkänaurut päälle, niin tulee väkisinkin olo, että on lukion sijaan lastentarhassa. Toinen malliesimerkki maailman hauskimmasta kepposesta on piirtää kaverin vihon kannessa olevalle ukkelille viikset ja huulipunaa ja hihitellä. Voihan toi olla ihan hauska läppä jos sattuu olemaan harvinaisen väsynyt, mutta muuten ei saa mussa aikaan mitään ”kuolen nauruun” kohatusta – toisin kuin näissä kanssaopiskelijoissa.

Oon tosin kuullut, että tyttökouluissa porukka on yleisesti lapsellisempaa ja äänekkäämpää, mutta tiedä häntä. Äänekkyys voisi myös häiritä, jos oikeasti koittaisin opiskella. Takapulpetista meinaan lentää kommenttia välillä siihen malliin, ettei opettajan ääni kantaudu eturiviä pidemmälle. Ei mun käsittääkseni ole mikään yleinen ongelma kuitenkaan, vaan ainoastaan meidän luokasta johtuva. (Kun osallistun naapuriluokkien kanssa mm. biologian ja galligrafian tunneille, siellä on melkein ahdistavan hiljaista.)

Huomatkaa: luokissa ei ole tietokoneita, valkotauluja tai edes vanhan ajan piirtoheittimiä. Opettaja käyttää liitua ja taulua. Pelkästään niitä. (Okei on tuolla tv, mutta en osaa sanoa mihin tarkoitukseen)

Sen lisäksi mua harmitti vielä jonkun aikaa sitten se, etten oikein ollut löytänyt vakituista kaveriporukkaa täältä. On mulla paljon kavereita, mutta tuppasin aina syömään lounaan eri ihmisten kanssa, ja kun tuli mm. aika päättää syksyn luokkaretken huonejärjestelyistä, ei mulla ollut selvää kuvaa siitä mihin ryhmään mennä. Lopulta päädyin sellaiseen porukkaan joiden kanssa en edes hengaa - mutta sittemmin huonejärjestelyt muuttui ja oon tainnut kunnolla löytää sen oman paikkani ja porukkani luokassa.

Badminton klubissa puolestaan oli senpaiden – eli lukion 3.vuotisten – tunteellinen hyvästelytilaisuus. (Eli senpait ”valmistuu” klubista ja alkaa opiskella yliopiston pääsykokeisiin) Kun sanon tunteellinen niin tarkoitan tosiaan, että kaikki senpait ja lukion kakkoset vollotti ja annettiin kukkia ja valokuva-albumit joita oltiin viikkoja väsätty ja otettiin kuvia ja pidettiin puhe. Puolella porukasta kyllä särisi ääni niin pahasti, ettei siitä mitään selvää saanut. Kyllähän sitä tietysti tulee ikävä jos on viisi tai neljä vuotta harrastanut yhdessä. Mä puolestaan joka vasta aloitin tän lajin ja näiden ihmisten parissa, tunsin oloni vähän ulkopuoliseksi.

Koulupukuun kuuluu kolmet kengät: 1. Ulkokengät, joita käytetään kun tullaan kouluun ja lähdetään sieltä. 2.Sisäkengät joita käytetään koulun sisällä. Niiden väristä näkee millä vuosikurssilla on. 3. Ulkoliikunta kengät joita käytetään jos mennään liikuntakentälle.

Kuvittelenko muuten vaan, vai itkeekö Japanilaiset tytöt jotenkin tosi helposti ja avoimesti? Ennen tänne tuloa oli sellainen kuva, että aasialaiset suhtautuisi jotenkin awkwardisti muiden edessä itkemiseen, mutta täällä näyttäisi olevan ihan perus, että joku alkaa parkumaan luokan edessä. Viimeksi eilen, mun vieruskaverini tuli luokkaan silmät punaisena ja posket märkinä. Ei ilmeisesti mitään vakavaa, koska muiden vähän tsempattua nauroi taas kovaan ääneen. Okaasan ja Yukari itkee kanssa ihan älyttömän helposti. Nenäliinapaketti hupenee nopeasti kun katsotaan lauantai illan historiallista draamasarjaa ja siinä sattuu olemaan joku liikkis kohtaus. Katri, mä en enää Suomeen palatessani kutsu sua itkupilliksi.

Ah, voisin vielä tuohon Japanilaisten lapsenmielisyyteen osittain liittyen mainita tapauksen, joka huvitti mua suuresti. Iso lössi meidän luokan tyttöjä oli kerääntynyt ruokatunnilla katsomaan jotain perusjapanilaista saippuasarjaa jonkun kännykästä ja siinä sitten sattui olemaan pusukohtaus. Ei suudelma, vaan nimenomaan pusu + sitä seuraava perus halaus. Nana ystävällisesti peitti multa silmät, muidenkin ollessa yhtä mieltä siitä ”ettei vaihtarille saa näyttää näin likaisia juttuja.” Joku viisas sitten heitti, että ”Antaa katsoa, oon kuullut, että ulkomaisissa sarjoissa on pahempaa.” Sain sitten katsoa sitä ”hurjaa” halaus kohtausta, joka sai kaikki muut tyyliin punastelemaan – eikä se halaus kehittynyt miksikään muuksi. Näissä asioissa näköjään ollaan aika ujoja täällä. Ja nyt kun sitä miettii, niin ei tosiaan televisiossa ole kertaakaan osunut mun silmiin mitään perus suutelukohtausta – jossa se nainen pitää aina awkwardisti silmiä auki – likaisempaa. Ulkomaisista leffoistakin leikataan kohtauksia aika rankalla kädellä.

Tästä aiheestapa muuten tuli mieleen viime viikon uutisissa juttu miehestä, joka oli istunut useina päivinä viemärissä, nähdäkseen naisten hameiden alle näiden kulkiessa viemärin kannen yli. Tiedättehän ne viemäriritilät maassa, missä on sellainen pikku reikä. Lähinnä huvitti, että joku on valmis menemään noin pitkälle tällaisissa tarkoituksissa.

Venähtipä postaus, ja vieläkin tuntuu, että juttua riittäisi. Ettei nyt ihan jaaritteluksi mene, niin lopetetaan tähän.

Yokohama~

Heissan!

Eilen tuli käytyä ensimmäistä kertaa Tokiossa kampaajalla ja pakko huomauttaa siitä miten hyvää se palvelu täällä on. Vaatekaupassa suomalainen tosin helposti ahdistuu siitä kun myyjä hössöttää ympärillä ja huutelee sovituskoppiin, että onko kaikki hyvin ja miltä näyttää.
Omaan makuun kampaaja ohensi kyllä tukkaa liikaa, vaikka onhan ohuempi reuhka kätevämpi lämpöasteiden kohotessa.

Seuraavat kuvat on melkein kuukauden takaiselta Yokohaman reissulta:

Käytiin Okaasanin kanssa tuollaisessa hyväntekeväisyys-kävely tapahtumassa Yokohamassa. Ja Okaasan halusi ehdottomasti ottaa musta kuvan joka ikisen maskotin kanssa, joten näitähän riittää.

Ohitettiin kuppinuudelimuseo (joo luit oikein.) Ei menty käymään mutta tottakai kuvautettiin itsemme kuppinuudelimaskotin kanssa.

Tapahtuma oli tosiaan Afrikan lasten hyväksi, joten siellä oli myös afrikkalaisia vapaaehtoisia ja muusikoita. Noin puolivälissä kävelyä yksi vapaaehtoinen jakoi vesipulloja kävelijöille ja toivotti kaikille tsemppiä (japaniksi.) Mun kohdalla se oli silleen "hello! how are you?" Ja tiedättekö siinä kohtaa meni aivot pahasti solmuun. Koko ajan kaikki ympärillä puhuu pelkkää Japania ja itsekin puhuu pelkkää Japania, mutta kuitenkin pääosin ajattelee päänsisällä Suomeksi ja sitten yhtäkkiä joku huikkaa sulle Englanniksi kysymyksen - vaikka oli noinkin yksinkertainen. Tottakai vastasin Japaniksi.

Joku päivä ohitin myös pari ruotsalaista turistia ja miettien "Vitsit kun kuulostaa tutulta, mut mitä kieltä toi on? Saksaa?" Näin helposti se monen vuoden opiskelu unohtuu.


En tiedä miten, mutta meillä meni yli 3 tuntia kävellä tuo 5 kilometrin matka. Olisikohan syynä ollut se, että kierrettiin mm. baseball kaupan, joidenkin markkinoiden ja parin muun paikan kautta + pysähdyttiin ottamaan  valokuvia ties mistä.

Kävelyn viimeiset 40 minuuttia päädyin muuten selittämään yhdelle Okaasanin - hauskasti Kioton murretta puhuvalle - työkaverille ammattikoulun ja lukion eroista, suomalaisista näyttelijöistä, taidenäyttelyistä, tulevaisuuden haaveista ja ties mistä. Musta tuntuu, että kummaltakin meni puolet ohi siitä mitä toinen koitti sanoa.

Tapahtuman jälkeen suunnattiin Okaasanin työkavereiden kanssa Chinatowniin syömään kiinalaista. Tottakai se oli hyvää, mutta pakko sanoa, että Turussa oli parempaa : D. Olin oikeastaan tosi yllättynyt siitä miten se maistui Suomeen verrattuna.

Chinatownissa on pandoja. Kaikkialla.

Kun oltiin katseltu Chinatown läpi niin siirryttiin  koluamaan Yokohaman muita osia ja siinähän se päivä mukavasti kului.

Länsimaalaisia hautoja

Käytiin tuollaisella semikarmivalla metsäisellä kukkulalla (joka oli täynnä pareja haha)

Taisin löytää kaivotytön kodin

Ton kaivon kohdalla tosiaan sanoin, että sieltä ihan varmaan ryömii kohta Sadako, mikä sai hillittömän nauru/ihmetys reaktion aikaan yhdessä japanilaispariskunnassa. Okaasankin oli ihan "wou sä tiedät Sadakon??" Tottakai tiedän. Japanilaiset kauhuleffat on rakkaus <3.

Yokohamasta jäi muuten mieleen, että siellä näkyi hirveästi koiria. Vastaan tuli mm. melkein karhun kokoinen karvaturri ja kaksi naista jotka työnteli puudeleita lastenrattaissa.

Päivän päätteksi oltiin Okaasanin kännykän laskurin mukaan tallusteltu lähemmäs 17 kilometriä ja olo oli sen mukainenkin. Nuokuttiin sitten junassa ja ajettiin oikean aseman ohi.