Karaoke-neitsyys menetetty

Kuvien otto on jäänyt vähäiseksi, joten niitä ei tähän hätään hirveästi ole sorry.
Kuten otsikko kertoo niin pääsin vihdoin kokemaan kämyisen karaokeboksin, joka varmaan lähes tulkoon jokaisen nuoren Japanin matkaajan must kohteiden listalta löytyy. Oon ystävystynyt samaisessa kerrostalossa (samassa kerroksessa) asuvan lukion ykkösvuotisen Yukan kanssa - törmätään näes useasti aamuisin samaa matkaa juna-asemalle mentäessä. Ja viikonlopun koittaessa päätettiin suunnata laulamaan kurkkumme kipeiksi. Mietin ensin hieman, että mitähän tästä tulee, voi tulla awkwardia ja jaksetaanko me laulaa kahdestaan se 9 tuntia, mikä Yukan suunnitelmissa oli.

No jaksettiinhan me. Karaoke boksiin astumista voisi verrata aikakoneeseen. Astuttiin sisään kello 11 aamupäivällä, lurautettiin pari biisiä ja hups vain ulkona on pimeää ja kännykän näytöllä lukee 20:00. Tuli laulettua läpi Rihannat, Beatlesit, Korealaiset pop biisit, lapsuuden animetunnarit ja j-draamojen avaus kappaleet. Hintaa lystille kertyi vaivaiset alle 10e per nokka, mihin sisältyi rajaton kaakaon, teen, mehujen ja muiden litkujen kittaaminen. Ei se mikään luksus mesta ollut ja naapurihuoneiden kova meno kuului seinistä läpi (joku jätkä lauloi  muuten tunteella Digimonia<3), mutta ehdottomasti uudestaan!! Vaikka heti!

Pyykkejä.

Koulussa mennään samaa rataa; kahden viikon päästä viimeiset kokeet ennen kesälomaa - ja mulla loppuu Japanin tunnit kokonaan tällä viikolla, mistä olen oikeasti surullinen koska oon tosi kiintynyt mun opettajiin ;___;. Itsenäisen opiskelun tunneilla oon viihdyttänyt itseäni kaikenlaisten kirjojen lukemisella enkuksi - tällä hetkellä menossa Phanthom of the Opera ja joku Japanin muinaisia jehujaa ja merkkihenkilöitä kertaava kuvitettu pokkari. Syksyn luokkaretken suunnittelu ja urheilufestivaalissa esitettävän baletin harjoittelu käy myös kiivaasti.
Kun muutama viikko sitten aloitettiin liikkatunneilla ton tanssin harjoittelu niin luokassa piti olla kaksi liikunnaopettajaa; yksi ohjeistamassa kaikkia muita ja yksi ohjeistamassa mua. (Mm, näyttämällä missä on vasen ja oikea ja muuta vastaavaa mun aivoille liian vaativaa settiä.) Pikkuhiljaa ope alkoi päivittelemään "mikäs tänään on kun Katariina-san ei pahemmin mokaillut" tms. Ja nyt voin onnellisesti sanoa olevani perus keskitasoa ton tanssin suhteen.

Askarteluklubin ompelutöitä

Ainiin ja mainittakoon, että lopetin sulkapallon. Syitä löytyi muutama. Ensinnäkin mulla ei pahemmin klikannut niiden ihmisten kanssa. Toiseksi, oli se vähän tylsää olla aina tekemässä samaa juttua 12-vuotiaiden kanssa. Kolmanneksi, taideklubissa oli hauskempaa ja myönsin itselleni, etten ehkä sittenkään ole sitä joukkueliikuntaan sopivaa tyyppiä.

Viime aikojen popitusbiisi:

Hämmästyttää kummastuttaa, välillä vituttaa ja naurattaa

Helloo!

Tässä välissä onkin kerennyt vierehtämään useampia hyviä, sekä huonoja päiviä. Retki luokkalaisten kanssa Disneylandiin viime kuukauden lopulla oli ehdottomasti yksi parhaista - ja väsyttävimmistä – päivistä sitten Tokioon tulon. 

Kaikki ns ”hurjat” laitteet tosin oli mulle ihan nössöjä, vaikka muut kiljuikin naama punaisena. Ei mennyt pää alaspäin missään kohtaa eikä edes tukka putkelle. Yhtä kaikki se fiilis kun kello oli tainnut ohittaa yhdeksän, ulkona oli pimeää ja Disneyland valaistu joka puolelta, ja me (alunperin 18, mutta päivän mittaan 21 hengen joukoksi kasvanut porukka) ahtauduttiin viimeistä kertaa vuoristoradan vaunuun ja naurettiin ja huudettiin ja tuuli puski naamalle, jäi lämpimästi mieleen. Itseasiassa oltiin täytetty se vaunu kokonaan lukuunottamatta kahta etummaista paikkaa, jossa oli istunut kaksi Japanilaista muijaa. Nämä leidit sitten tosi kypsästi olivat mm. heittäneet vettä takana istuvien päälle ja näyttäneet peukkua alaspäin kun me oltiin pidetty meteliä.

Sitten välissä oli pari koti-ikävässä ja teiniangstissa ryvettyä päivää, eikä auttanut yhtään se, että useampi

vituttava asia sattui samaan aikaan. Osa ihan pieniä juttuja, osa isompia, osa ehkä vaan mun pään sisällä kuviteltuja, mutta yhtä kaikki suurin osa on nyt saatu selvitettyä.

Voisinpa itseasiassa jakaa teidänkin kanssa pari, koska tuntuu, että blogin puolella oon päätynyt puhumaan vain niistä ruusuisista asioista. Lähinnä kai siksi, että oon perus luonteeltani melko positiivinen tyyppi, joka mieluusti vaan jättää negatiiviset jutut huomiotta ja keskittyy hyviin. (=työntää kaikki luurangot ja kähmät sängyn alle kunnes ne tursuaa kerralla ulos.)

Ensinnäkin, joidenkin ihmisten käytös tuppaa toisinaan tulemaan ulos korvista. Musta on ihan hauskaa, että porukka on eloisaa ja lapsenmielistä. On kivaa, että jaksetaan nauraa pienille asioille ja näin. Mutta se kun enkun tunnin paras vitsi jota toistellaan putkeen on ”Are you a smoker?” tai ”I don't take a bath” ja räkänaurut päälle, niin tulee väkisinkin olo, että on lukion sijaan lastentarhassa. Toinen malliesimerkki maailman hauskimmasta kepposesta on piirtää kaverin vihon kannessa olevalle ukkelille viikset ja huulipunaa ja hihitellä. Voihan toi olla ihan hauska läppä jos sattuu olemaan harvinaisen väsynyt, mutta muuten ei saa mussa aikaan mitään ”kuolen nauruun” kohatusta – toisin kuin näissä kanssaopiskelijoissa.

Oon tosin kuullut, että tyttökouluissa porukka on yleisesti lapsellisempaa ja äänekkäämpää, mutta tiedä häntä. Äänekkyys voisi myös häiritä, jos oikeasti koittaisin opiskella. Takapulpetista meinaan lentää kommenttia välillä siihen malliin, ettei opettajan ääni kantaudu eturiviä pidemmälle. Ei mun käsittääkseni ole mikään yleinen ongelma kuitenkaan, vaan ainoastaan meidän luokasta johtuva. (Kun osallistun naapuriluokkien kanssa mm. biologian ja galligrafian tunneille, siellä on melkein ahdistavan hiljaista.)

Huomatkaa: luokissa ei ole tietokoneita, valkotauluja tai edes vanhan ajan piirtoheittimiä. Opettaja käyttää liitua ja taulua. Pelkästään niitä. (Okei on tuolla tv, mutta en osaa sanoa mihin tarkoitukseen)

Sen lisäksi mua harmitti vielä jonkun aikaa sitten se, etten oikein ollut löytänyt vakituista kaveriporukkaa täältä. On mulla paljon kavereita, mutta tuppasin aina syömään lounaan eri ihmisten kanssa, ja kun tuli mm. aika päättää syksyn luokkaretken huonejärjestelyistä, ei mulla ollut selvää kuvaa siitä mihin ryhmään mennä. Lopulta päädyin sellaiseen porukkaan joiden kanssa en edes hengaa - mutta sittemmin huonejärjestelyt muuttui ja oon tainnut kunnolla löytää sen oman paikkani ja porukkani luokassa.

Badminton klubissa puolestaan oli senpaiden – eli lukion 3.vuotisten – tunteellinen hyvästelytilaisuus. (Eli senpait ”valmistuu” klubista ja alkaa opiskella yliopiston pääsykokeisiin) Kun sanon tunteellinen niin tarkoitan tosiaan, että kaikki senpait ja lukion kakkoset vollotti ja annettiin kukkia ja valokuva-albumit joita oltiin viikkoja väsätty ja otettiin kuvia ja pidettiin puhe. Puolella porukasta kyllä särisi ääni niin pahasti, ettei siitä mitään selvää saanut. Kyllähän sitä tietysti tulee ikävä jos on viisi tai neljä vuotta harrastanut yhdessä. Mä puolestaan joka vasta aloitin tän lajin ja näiden ihmisten parissa, tunsin oloni vähän ulkopuoliseksi.

Koulupukuun kuuluu kolmet kengät: 1. Ulkokengät, joita käytetään kun tullaan kouluun ja lähdetään sieltä. 2.Sisäkengät joita käytetään koulun sisällä. Niiden väristä näkee millä vuosikurssilla on. 3. Ulkoliikunta kengät joita käytetään jos mennään liikuntakentälle.

Kuvittelenko muuten vaan, vai itkeekö Japanilaiset tytöt jotenkin tosi helposti ja avoimesti? Ennen tänne tuloa oli sellainen kuva, että aasialaiset suhtautuisi jotenkin awkwardisti muiden edessä itkemiseen, mutta täällä näyttäisi olevan ihan perus, että joku alkaa parkumaan luokan edessä. Viimeksi eilen, mun vieruskaverini tuli luokkaan silmät punaisena ja posket märkinä. Ei ilmeisesti mitään vakavaa, koska muiden vähän tsempattua nauroi taas kovaan ääneen. Okaasan ja Yukari itkee kanssa ihan älyttömän helposti. Nenäliinapaketti hupenee nopeasti kun katsotaan lauantai illan historiallista draamasarjaa ja siinä sattuu olemaan joku liikkis kohtaus. Katri, mä en enää Suomeen palatessani kutsu sua itkupilliksi.

Ah, voisin vielä tuohon Japanilaisten lapsenmielisyyteen osittain liittyen mainita tapauksen, joka huvitti mua suuresti. Iso lössi meidän luokan tyttöjä oli kerääntynyt ruokatunnilla katsomaan jotain perusjapanilaista saippuasarjaa jonkun kännykästä ja siinä sitten sattui olemaan pusukohtaus. Ei suudelma, vaan nimenomaan pusu + sitä seuraava perus halaus. Nana ystävällisesti peitti multa silmät, muidenkin ollessa yhtä mieltä siitä ”ettei vaihtarille saa näyttää näin likaisia juttuja.” Joku viisas sitten heitti, että ”Antaa katsoa, oon kuullut, että ulkomaisissa sarjoissa on pahempaa.” Sain sitten katsoa sitä ”hurjaa” halaus kohtausta, joka sai kaikki muut tyyliin punastelemaan – eikä se halaus kehittynyt miksikään muuksi. Näissä asioissa näköjään ollaan aika ujoja täällä. Ja nyt kun sitä miettii, niin ei tosiaan televisiossa ole kertaakaan osunut mun silmiin mitään perus suutelukohtausta – jossa se nainen pitää aina awkwardisti silmiä auki – likaisempaa. Ulkomaisista leffoistakin leikataan kohtauksia aika rankalla kädellä.

Tästä aiheestapa muuten tuli mieleen viime viikon uutisissa juttu miehestä, joka oli istunut useina päivinä viemärissä, nähdäkseen naisten hameiden alle näiden kulkiessa viemärin kannen yli. Tiedättehän ne viemäriritilät maassa, missä on sellainen pikku reikä. Lähinnä huvitti, että joku on valmis menemään noin pitkälle tällaisissa tarkoituksissa.

Venähtipä postaus, ja vieläkin tuntuu, että juttua riittäisi. Ettei nyt ihan jaaritteluksi mene, niin lopetetaan tähän.

Yokohama~

Heissan!

Eilen tuli käytyä ensimmäistä kertaa Tokiossa kampaajalla ja pakko huomauttaa siitä miten hyvää se palvelu täällä on. Vaatekaupassa suomalainen tosin helposti ahdistuu siitä kun myyjä hössöttää ympärillä ja huutelee sovituskoppiin, että onko kaikki hyvin ja miltä näyttää.
Omaan makuun kampaaja ohensi kyllä tukkaa liikaa, vaikka onhan ohuempi reuhka kätevämpi lämpöasteiden kohotessa.

Seuraavat kuvat on melkein kuukauden takaiselta Yokohaman reissulta:

Käytiin Okaasanin kanssa tuollaisessa hyväntekeväisyys-kävely tapahtumassa Yokohamassa. Ja Okaasan halusi ehdottomasti ottaa musta kuvan joka ikisen maskotin kanssa, joten näitähän riittää.

Ohitettiin kuppinuudelimuseo (joo luit oikein.) Ei menty käymään mutta tottakai kuvautettiin itsemme kuppinuudelimaskotin kanssa.

Tapahtuma oli tosiaan Afrikan lasten hyväksi, joten siellä oli myös afrikkalaisia vapaaehtoisia ja muusikoita. Noin puolivälissä kävelyä yksi vapaaehtoinen jakoi vesipulloja kävelijöille ja toivotti kaikille tsemppiä (japaniksi.) Mun kohdalla se oli silleen "hello! how are you?" Ja tiedättekö siinä kohtaa meni aivot pahasti solmuun. Koko ajan kaikki ympärillä puhuu pelkkää Japania ja itsekin puhuu pelkkää Japania, mutta kuitenkin pääosin ajattelee päänsisällä Suomeksi ja sitten yhtäkkiä joku huikkaa sulle Englanniksi kysymyksen - vaikka oli noinkin yksinkertainen. Tottakai vastasin Japaniksi.

Joku päivä ohitin myös pari ruotsalaista turistia ja miettien "Vitsit kun kuulostaa tutulta, mut mitä kieltä toi on? Saksaa?" Näin helposti se monen vuoden opiskelu unohtuu.


En tiedä miten, mutta meillä meni yli 3 tuntia kävellä tuo 5 kilometrin matka. Olisikohan syynä ollut se, että kierrettiin mm. baseball kaupan, joidenkin markkinoiden ja parin muun paikan kautta + pysähdyttiin ottamaan  valokuvia ties mistä.

Kävelyn viimeiset 40 minuuttia päädyin muuten selittämään yhdelle Okaasanin - hauskasti Kioton murretta puhuvalle - työkaverille ammattikoulun ja lukion eroista, suomalaisista näyttelijöistä, taidenäyttelyistä, tulevaisuuden haaveista ja ties mistä. Musta tuntuu, että kummaltakin meni puolet ohi siitä mitä toinen koitti sanoa.

Tapahtuman jälkeen suunnattiin Okaasanin työkavereiden kanssa Chinatowniin syömään kiinalaista. Tottakai se oli hyvää, mutta pakko sanoa, että Turussa oli parempaa : D. Olin oikeastaan tosi yllättynyt siitä miten se maistui Suomeen verrattuna.

Chinatownissa on pandoja. Kaikkialla.

Kun oltiin katseltu Chinatown läpi niin siirryttiin  koluamaan Yokohaman muita osia ja siinähän se päivä mukavasti kului.

Länsimaalaisia hautoja

Käytiin tuollaisella semikarmivalla metsäisellä kukkulalla (joka oli täynnä pareja haha)

Taisin löytää kaivotytön kodin

Ton kaivon kohdalla tosiaan sanoin, että sieltä ihan varmaan ryömii kohta Sadako, mikä sai hillittömän nauru/ihmetys reaktion aikaan yhdessä japanilaispariskunnassa. Okaasankin oli ihan "wou sä tiedät Sadakon??" Tottakai tiedän. Japanilaiset kauhuleffat on rakkaus <3.

Yokohamasta jäi muuten mieleen, että siellä näkyi hirveästi koiria. Vastaan tuli mm. melkein karhun kokoinen karvaturri ja kaksi naista jotka työnteli puudeleita lastenrattaissa.

Päivän päätteksi oltiin Okaasanin kännykän laskurin mukaan tallusteltu lähemmäs 17 kilometriä ja olo oli sen mukainenkin. Nuokuttiin sitten junassa ja ajettiin oikean aseman ohi.

Kiivetään kiivetään...

Mulla olisi niin paljon mistä kirjoittaa, mutta ei vaan malta väkertää postausta. Ja 40 lukijaa on yks kaks tullut täyteen - arigatou! Haluaisin tehdä Kysymys & Vastaus postauksen jossain vaiheessa, mutta miten on? Kiinnostaako? Ei ainakaan tähän mennessä porukka ole huimaavasti innostunut heittämään kommenttia.

Ja sitten niihin kuulumisiin. Pahoin pelkään, että tästäkin tulee vaan tällainen matkaraportti ilman niitä tunteiden vuoristoratoja tai syviä mietteitä. Ei se vaihtarivuosi pelkkä lomailuvuosi ole eikä täällä aina ole hauskaa - vaikka useimmiten kyllä.

28.päivä oli kouluretki, ja lukion kakkoset lähti patikoimaan vuorelle. Mä en ole koskaan nähnyt vuorta läheltä saatikka kiivennyt sellaiselle, joten olin riemuissani - toisin kuin kaikki muut. Bussimatka meni nintendoilla ja korteilla pelatessa (ja kaikki oli ihan "Wau sä tiedät marion!?") ja jossain kohtaa pari tyyppiä yritti laulaa karaokea siihen bussin kuulutusmikkiin, mutta huonoin tuloksin.

Päivän maisemat:

Alitettiin vissiin 15 tommosta porttia

Eikö toi teistäkin näytä ihan siltä, että siellä asuu ties mitä mörköjä suoraan Totorosta ja Mononokesta? Plus siellä tuoksui ihan samalta kuin Suomen pusikoissa ja tuli ihan sellanen "baby I'm home" olo. No okei se se viehetys kesti suunnilleen tunnin ennen kuin touhu alkoi muuttua melko väsyttäväksi eikä olis jaksanut ohittaa enää yhtään punaista porttia tai kiivetä niitä hämyihin paikkoihin rakennettuja portaita.

Kyllähän se kiipeily siinä jutustellessa ja laulaessa (japanilaiset tykkää laulaa) kului. Ja tutustuin ehkä vähän paremmin pariin tyyppiin.

Nähtiin muuten joukku alakoululaisia söpöissä keltaisissa kypärissä, ja ne meni kaikki riviin ja hoki meille "konnichiwa konnichiwa konnichiwa", kun kuljettiin ohi - niinkuin hyviin tapoihin kuuluu. Paitsi mun kohdalla alkoi kuulua hirveästi "hello hello!!" huutoja.

Kun oltiin kiivetty itsemme uuvuksiin ja tultu alas kanssa niin vedettiin mässyä naamaan. Kuten näkyy niin Japanilaiset namit on suloisia<3.

Bussimatkalla takaisin, ainoastaan meidän luokalle pistettiin DVD pyörimään - että pysyttäisiin hiljaaa. Pakko myöntää, että se toimi ja porukka alkoi torkahdella melko tehokkaasti. Loppumatkasta mentiin tällaisissa  tunnelmissa:

Tarkoitus oli heittää tähän vähän muutakin juttua, mutta jos koitan Disneylandin kuvia änkeä niin ei tule loppua.

Random: yksi ilta oli duudsonit (japaniksi dubattuna totta kai) tvssä. Taisi olla sellainen ohjelma kuin "nerot vai idiootit?" missä esiteltiin eri maiden omituisia tv-ohjelmia. Suomen kesää lähinnä tuli ikävä kun katseli niitä maisemia.

Taideklubilla. Huomatkaa suoraan Milanon muotiviikolta bongattu jätesäkki,
 jota meillä on ilo käyttää. Ei muuten, mutta kun koulupuku on ihan tarpeeksi hiostava
 ilman mitään ylimääräistä.

Katselin tässä kanssa yksi päivä keikkalippuja, koska mun yksi tavoite on päästä käymään keikalla tän vuoden aikana. Tällä hetkellä keikkailevista artisteista lähinnä Daesung on ainoa joka kiinostaa - ja tietty G-Dragon, mutta en mä Nagoyaan asti lähde. Suosiolla päätin odottaa syksyn ja kesän konsertteja -valinnanvaraakin on silloin enemmän.

Näkemisiin!

Vanhaa ja vähän uudempaa juttua

Jessus kun täällä kuluu aika nopeasti! Mä en suostu uskomaan, et kohta on kesäkuu. O_O
Vähän pihalla oon siitäkin, että mitä tänne blogiin pistää.
No vaikka onkin vanha juttu jo, niin mainitsemisen arvoista on, että meidän luokka voitti koulun mestaruuden polttopallossa. Kyllä, meillä oli polttopalloturnaus. Luulin, että kaikissa muissakin kouluissa on, mut Yukari ja Okaasan lähinnä nauroi ja sanoi, että eipä ole sellaisesta kuullut.

Turnausta edeltävänä sunnuntaina mentiin porukalla Yoyogi puistoon harjoittelemaan (leikkimään). Pelattiin mm. kymmenen tikkua laudalla japanilaisversiota ja sitä peliä missä yks on kääntyneenä ja muut hiipii kohti ja jähmettyy aina kun se kääntyy - kyl te tiedätte! Suomessa kun lukiolaiset menee porukalla puistoon, niin huvit on vähän toisenlaiset.

Ja randomisti mentiin hyppimään hyppynarua joidenkin yliopistolaisten kanssa. XD

Ton jälkeen puolet porukasta lähti ja me loput suunnattiin Harajukuun - mistä olin tosi innoissani, koska olin halunnut käydä Harajukussa siitä asti kun tulin Tokioon. Harmi vaan, että nää hiihti Takeshita Doorin ja kaikki sellaisella vauhdilla läpi ettei kauheasti jäänyt aikaa ihmetellä. Asuka toki kehotti mua sanomaan jos haluan käydä jossain kaupassa, mutta kun mä olisin halunnut käydä kaikissa xD Kpop kaupan kohdalla sitten nykäisin hihasta. koska sinne nyt oli pakko mennä~~ Ja tajusin olleeni ihan väärässä! Levyt ei oo täällä kalliita (päinvastoin) ne pitää vaan ostaa oikeasta paikasta. Eli älä osta kaupan levyosastolta, vaan mene erikseen kpop kauppaan jos haluat korealaista musaa. Multa tarttui tuolta mukaan G-Dragonin uusin albumi, mikä kyllä nyt on jo semivanha (tiedän olen myöhässä, mut no can do)

Ja pistin kanssa merkille, että japanilaiset on näköjään tehty sokerista. Ei tarvita kuin pari hassua pisaraa sinne tänne, niin johan on porukka paniikissa availemassa sateenvarjoja. Mä en edes huomaa, että sataa ennen kun tajuan, että "kas en näe eteeni kun sateenvarjoja on niin tiuhassa".

Harajukun prätkäjengi. Tai jotain...

Polttopalloturnaus meni siinä kun muut kummasteli mun jalkojen valkoisuutta ja vielä enemmän sitä, et haluan ruskettua. Niin ja sitä, että ilmoitin tahtovani nähdä uusimman Ring leffan koska se traileri näyttää niin pelottavalta. Näillä näkymin ei ole kyllä ketään tulossa seuraksi. Suurimman osan - tai no kaikkien keneltä olen kysynyt - suhatutuminen kauhuleffoihin on: "hyi pelottavaa!"
Onkohan pointti mennyt vähän ohi...?

porukkaa

Tunnelmat oli turnauksen ajan aika katossa koko ajan, ja varsinkin siinä vaiheessa kun meidän luokka paljastui voittajaksi^o^

Todistus koulun mestaruudesta jee. 

japanilaisuus over 9000 - syömäpuikot ja v-merkki samassa kädessä. 

Okei tästä nyt on yli pari viikkoa ja joten hyppään vähän ajankohtaisempiin asioihin. Välissä oli muuten aika mielenkiintoinen Yokohama reissukin, mutta ehkä teen sille erillisen postauksen. (Ei ollut lupaus.)

Ja mulla oli kanssa yhden päivän kestänyt angsti jota luulin kulttuurishokiksi, mut ei se loppujenlopuksi ollut muuta kuin ohimenevä vitutus. Joskus sitä tuppaa vaan miettimään liikoja. Varmaan suurin syy siihen, että mulle ei oo minkäänlaista koti-ikävää tai kulttuurishokkia (ainakaan vielä) tullut on se, että mun host perhe on niin ihana ja meillä klikkaa hyvin.

Lounas. Mulla on miljoonia kuvia mun lounaista haha. 

Toinen maininnan arvoinen asia voisi olla midterm kokeet jotka tosiaan kesti viime tiistaista torstaihin. Mähän en kokeisiin osallistu vaan sen sijaan kirjoitin - parasta ystävääni wikipediaa apuna käyttäen tottakai - raportit bilsasta, Japanin historiasta ja enkusta. Pääosin suoraan wikipediasta kopiaoitua tekstiä juu, Japanin taso kun ei vielä riitä lukion koulukirjojen lukemiseen. Tuli siitä yhteensä 10 sivua.

Sain  muuten Megulta kuulla kuinka yksi meidän luokan tyttö oli alkanut itkemään matikan kokeessa, kun se oli ollut vaikea. Enpä mä siitä kamalasti hätkähtänyt,  mutta kokeenpalautuksessa samainen tyttö sai kohtauksen - ilmeisesti hyperventiloi (?). Alkoi vaan paniikinomaisesti hengittää tosi nopeasti ja vinkuvasti ihan niinkuin olisi ollut kuolemaisillaan. Matikan tunti kului sitten siihen, että opettaja ja pari oppilasta piti sitä tyttöä aloillaan ja rauhoitteli ja auttoi hengittämään pahvipussiin. Kaikki näytti sen verran tottuneilta, ettei ollut ensimmäinen kerta.

Kokeiden päättymisen kunniaksi käytiin Megun ja Asakon kanssa purikurassa ja syömässä halpaa udonia~. Ja katselin kateellisena kaikkia söpöjä ja muodikkaita koulupukuja ja Megu ja Asakokin oli sitä mieltä, että meidän koulun koulupuku on silkkaa julmuutta oppilaita kohtaan. Se on yhä ihan samanlainen kuin 60 vuotta sitten. T.T

Kuka muka sanoo et mainokset lupailee liikoja?

Pari vastoinkäymistäkin voisi mainita tähän loppuun: oon onnistunut hankkimaan jo 6 hyttysenpuremaa ja ihan mielenkiintoista, et nä puremat on erinäköisiä kuin Suomen hyttysenpuremat. Mut kutiaa pahemmin!! Ja mun ipod koki traagisen pesukonekuoleman, mikä tappoi myös mut henkisesti koska en pärjää ilman musiikkia.

AIJUU tuli YFUn kanssa käytyä vaihtariporukalla Kanda matsurissa mikä on yks Japanin suurimpia! Saatin pukea happi-takit ja kantaa mikoshia - mikä on japanilaisillekin harvinaista. Kiva kokemus, mutta ei ehkä mikään miellyttävin tunne. (Painaa sellaiset vähän reilu 400 kiloa) Ja koska oltiin Japanilaisia pidempiä niin kannettiin polvet vääränä ja kävi sääliksi Dania (185cm) Okaasan kyllä räpsi siitä tilnateesta kuvia minkä kerkesi, mutta mulla niitä ei ikävä kyllä ole niin saatte pärjätä näillä.

Oltiin jo tässä kohtaa otettu meidän hienot asusteet pois koska KUUMA.

Näytänpäs jotenkin nuutuneelta.

Näihin tunnelmiin hasta la vista!

Golden Week sun muuta

Huomasin, että viimeinen päivitys on Kawaii Matsurista ja tässä on kyllä sen jälkeen tullut tehtyä niin paljon kaikkea, ettei tiedä mistä aloittaa. Ennen Golden Weekiä tuli muun muassa käytyä Olympic Centerillä host siskon lähtövalmennuksessa ja vaikkei siitä ole kuin reilu kuukausi kun viimeksi olin siellä, niin oli se jotenkin nostalgista. Pari muuta vaihtaria tuli nähtyä ja huomasin miten vaikeaksi enkun puhuminen oli muuttunut - kokoajan tunki japaninkielisiä sanoja lauseisiin ja menin muun muassa itävaltalaiselle pojalle silleen "hisashiburii hisashiburii!" Sit se vain katsoi mua silleen kysyvästi ja tajusin, ettei se ollut ymmärtänyt ja kesti melko kauan ennen kuin sain sanottua enkuksi "long time no see." Mutta on kai se positiivista, että japania tulee luonnostaan, eikö?

Mun luokkalaiset oli tuoneet kakikoori koneen kouluun.
Tolla siis tehdään sellasta jäämurska juttua
mihin laitetaan kaikkia erilaisia väri/maku-aineita. Oli hyvää! 

Hämmentävä ruokalaji. 

Lounas-aika

Kävin kanssa kannustamassa Yukaria kahdessa korismatsissa ja ne reissut on aina ihan parhaita! Ekalla kerralla matsi oli Saitamassa, mikä on ihan landea Tokioon verrattuna (vaikka on osa Tokiota...) Ja näin mm.  kukkulan täynnä vanhoja hautoja ja ihan älyttömän isoja kaloja.

Ja toisella kerralla sattumalta nähtiin pieni okinawalainen matsuri ja pääsin hakkaamaan mochia + käytiin Shibuyassa!

Näin sitä mochia tehdään

Pikkukaupungin matsuri

 Shibuyan risteys näytti just siltä kuin valokuvissa ja televisiossa, ja vähän teki mieli ottaa okaasania kädestä, koska tuntui et se ihmismeri olis voinut imaista mukaan ja kuljettaa ties minne.
Tottakai käväistiin Shibuya 109:ssä, minne tahdon ehdottomasti uudestaan! Se nyt vaan on sellainen katumuodin mekka. Olo oli kyllä sama kun aamuisin metrosssa ellei pahempi. Liikkeet oli pieniä ja niin täynnä, että kyynärpäätaktiikkaa kehiin vaan. Ja mitä ylemmäs mentiin, nin sitä kovemmin ne kaupat tuntui soittavan musaa ja sitä enemmän tuoksui parfyymille - mikä aiheuttaa mulle päänsärkyä. Myyjät oli kuin suoraan vetäisty niistä kauppojen katalogeista: kaikilla vaalennettu, iso tukka, parit tekoripset ja circle lenssit ja söpöt vaatteet. Viiden kerroksen verran kun oltiin käyty läpi kauppoja niin päätettiin, että riittää ja vedettiin molemmat ulkona syvään henkeä. Okaasan ei siedä paikkoja missä on paljon ihmisiä, mut jaksoi silti kierrellä  mun kanssa~

Yksinkertaista mut niin hyvää!

Kävi sääliksi tota creppikojun työntekijää, koska jonot oli ihan älyttömän pitkät ja se veteli ihan yksin noita siellä. Mekin jonotettiin lähes puoli tuntia. Hachikon patsaalla piti kans odottaa omaa vuoroa jos tahtoi ottaa kuvan sen vieressä.

Odottelun tulos.

 Golden Weekin aikana mentiin myös Ibarakiin Okaasanin perheen taloon ja isovanhempien haudalle. Talo oli  upean japnilainen kaikkine tatamilattioineen, kotialttareineen, shoji-ovineen ja kotatsu pöytineen. Paikalla oli kaikki Yukarin serkut ja Okaasanin sisarukset ja musta tuntui jotenkin etuoikeitetulta osallistua niin intiimiin perhetilaisuuteen.

Tällaisia pöytiä täynnä ruokaa oli neljä, eli ei ainakaan lopu kesken.

Käytiin takapihan bambumetsässä hakkaamassa pari bambunversoa kotiin vietäväksi ja ollaan nyt syöty muutaman päivän ajan joka aterialla keitettyä bambua. Oishii~~

random picture is random

Yukarin serkut oli kyllä hauskoja tapauksia. Varsinkin sellainen herra nimeltä Satoshi joka esitteli ihan innoissaan pariviikkoisen vauvansa ultraääni kuvaa ( ei siitä erottanut mitään vielä) ja hoki "Mite mite! Ore no kodomo! Kawaii deshou??" (Kattokkaa! Mun pentu!! Eiks ookkiin sulonen??") Vitsit haluun tollasen miehen kans xD Ja kans mm. luki okaasanin mukan tuomasta suomikirjasta "olen hiljainen" ja hoki sitä. Ei satoshi, et ole.

Lähistöllä oli kanssa tällainen toooosi vanha japanilainen talo ja käytiin vilkaisemassa.

Lastenpäivän koristeita

 Kotimatkalla pysähdyttiin sellaiselle toria muistuttavalle taukopaikalle missä oli hattarakojuja ja kaikkea. Ja söin taas jotain hämmentävää ruokalajia (oli hyvää). Sellaisen tikun päässä oli siis iso rasvainen möykky jonka sisällä oli perunaa ja vihanneksia ja jotain hyvää valkoista juttua. Valaiskaa jos joku tietää ruokalajin nimen.

En nyt muista mikä päivä oli, mutta katsottiin Yukarin kanssa vanhaa pokemon leffaa ja siinä lopussa mulla oli tunteeton olo, koska Yukari nyyhki ihan posket märkinä. Suomessa lukiolaiset ei enää itke pokemon leffoille, ei vaikka se kuinka olis surullista, että Ash muuttuu kiveksi. (Ja täällä Ashin nimi on Satoshi ja kaikilla pokemoneilla kans oudot nimet enkä vaan millään tottunut sen leffan aikana siihen O.O Pikachu sentään on Pikachu.)

Kävin kanssa sakasalaisen ja tanskalaisen vaihtarin kanssa katsomassa Tokyo Skyteetä ja syömässä okonomiyakia ja tuli nähtyä myös mm. Ghibli kauppa! Meidän hostäidit on kavereita joten olivat järjestäneet vaikka mitä kivaa^o^

Okonomiyaki maistui ihan erilaiselta mitä olin kuvitellut, mutta ei varmaan yllätä ketään, että oli hyvää. Eniten tykkäsin kyllä niistä sienistä - oon oikeasti niin rakastunut japanin sieniin! Toi oli kanssa mun eka kerta kun mentiin syömään tollaiseen paikkaan, missä noi ainekset tuodaan pöytään ja itse paistetaan tuossa keskellä. Ja okaasan oli ihan oikeassa tuoksusta - ei hevillä lähde vaatteista ja hiuksista!

Skytree

Arvatkaa mihin nää ihmiset jonottaa?

Vastaus: muumi kahvilaan.

Eiks noi olekkin samantapaisia leluja mitä Bigbangin T.O.P keräilee..?

Meidän host äidit oli kans ilmoittaneet meidät sellaiseen juttuun missä tehdään itse sellaiset ruokajäljennökset mitä aina näkee ravintoloiden edustalla. Suurin osa muista osaanottajista oli 6-vuotiaita, mutta oli hauskaa :D

Tekeekö mieli? Okei tä on huono kuva ja kuvakulma koska näyttää ihan muoviselta,
mut oikeasti toi on herkullisen näköinen.

Haluisin nähdä ton näytelmän mut taitaa jäädä haaveeksi koska liput on kalliit X__X

Sit illalliseksi ostettiin kimchiä koska okaasan arvasi, että tahdon maistaa sitä! Tulipa sitäkin syötyä ja oli hyvää - tuntuu tyhmältä ees sanoa tota. En muuta hoekkaan kuin sitä miten hyvää kaikki ruoka on. Mut ymmärrän koreavaihtareita jos sitä kimchiä ei kuitenkaan ihan joka päivä huvita syödä : /

Juu ja opin muuten, että iltaisin ei saa viheltää koska se houkuttelee kuulemma ötököitä ja rosvoja taloon. 

MOIMOI!